Kuva: tv

(Rauhantie 2004/01)

Ã…bo Akademin uskontotieteen professori Nils G. Holm tarkasteli rauhan ja uskonnon jännitettä Suomen ekumeenisen neuvoston kevätkokouksessa pitämässään alustuksessa Kristuskirkossa Helsingissä 18. maaliskuuta 2004.

“Sana rauha sisältää ajatuksen taistelun ja riidan puuttumisesta; myönteisesti ilmaistuna se tarkoittaa turvaa, hyvinvointia ja harmoniaa. Ihmiset ovat kaikkina aikoina pyrkineet turvallisuuteen ja harmoniaan eli rauhaan. Usein päämäärä on kuitenkin ymmärretty saavutettavan taistelun ja riidan tai sodan jälkeen.

Jumala on uskonnonpsykologille kaiken kattava symboli, joka kätkee sisäänsä runsaasti ajatteluun, käyttäytymiseen, kokemiseen ja ennen kaikkea etiikkaan liittyviä ulottuvuuksia. Jumalasymbolia on käytetty ja yhä käytetään äärettömän monissa yhteyksissä, sekä sotaan liittyvissä että rauhaa säilyttävissä. Olen sitä mieltä, että jumalasymbolia rauhaa säilyttävänä voimana pitäisi yhä selvemmin nostaa esiin meidän aikanamme. Se on eettinen velvollisuus, joka pohjautuu yleiseen etiikkaan, ellei suorastaan luomisjärjestykseen. Jumala rauhantyön edustajana on voimakas symboli, joka on hyvinkin käyttökelpoinen omassa ajassamme.

Kristinuskon ainutlaatuisuus

Kristinuskossa on selviä merkkejä eksklusiivisuudesta. Eksklusiivisuus merkitsee sitä, että uskontoa pidetään ainoana tienä autuuteen ja Jumalan luo. Tämän linjan kannattajat viittaavat usein muutamiin Raamatun kohtiin, joissa universaalisuus näyttää tulevan selvästi esiin. Käytetyin Raamatun kohta on Joh. 14:6, jossa sanotaan: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”

Kautta kirkon historian universaalisuus – voisi ehkä sanoa ainutlaatuisuus – on ollut kristinuskon luonteenomainen piirre. Sen nimissä on harjoitettu paljon sortoa ja aloitettu monta uskonsotaa. Täällä Pohjolassakin kirkko on pitänyt tarkkaa huolta asemastaan.

Ruotsi-Suomessa käytännöllisesti katsoen koko 1600- ja 1700-luvun ja pitkälle 1800-luvulle saakka tavallisen kansalaisen oli mahdotonta kuulua johonkin muuhun kirkkoon tai uskontoon kuin evankelisluterilaiseen – poikkeuksena ne, jotka itärajalla kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon. Vasta 1800-luvun lopulla ja etenkin 1900-luvun alussa alkoivat vapaamielisemmät aatteet nousta esiin; aatteet, jotka korostivat itse kunkin omaa vastuuta elämästään ja ajattelustaan. Yksilö alettiin nähdä yhä enemmän täysivaltaisena henkilönä, jonka oli otettava vastuu koko elämästään.

Parhaillaan olemme keskellä mittavaa globalisaatioprosessia, jossa joudumme tekemisiin maailman ‘Uskontojen ja kulttuurien kanssa paitsi ulkomaanmatkoillamme tai tiedotusvälineiden kautta myös aivan kotiportaillamme omissa kaupungeissamme ja kylissämme. Tässä tilanteessa kristinuskon ainutlaatuisuus joutuu vakavasti koetteelle. Toisin sanoen, kuinka on suhtauduttava muiden uskontojen edustajiin tai uskontoihin yleensä silloin, kun itse on tunnustava kristitty?

Rauhan ja väkivallan ristiriita kristinuskossa

Kristinuskon perinne on hyvin rauhanomainen mutta samalla tietyllä tavalla väkivaltainen. Epäitsekäs rakkaus, agape, ilmenee mm. seuraavissa Jeesuksen sanoissa: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta (Matt. 5:44). Jeesuksen vuorisaama Matteuksen evankeliumissa on vetoomus rauhan ja sovinnon puolesta. Mutta on myös kohtia, joiden mukaan Jeesus turvautui jossakin määrin väkivaltaan. Selvimmin se ilmenee kertomuksessa, jossa Jeesus ajoi ulos temppelikaupustelijat. Tunnettu on myös arvoituksellinen sanonta: “Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” (Matt. 10:34).

Islamissa väkivalta on oikeutettua rangaistuksena ja keinona puolustautua muita kuin muslimeja vastaan. Jälkimmäistä kutsutaan jihadiksi; sana merkitsee työskentelyä hyvän puolesta (suura 3: 104-110 Koraanissa). Hyvään jokainen ihminen voi pyrkiä omassa arjessaan; se on päivittäistä pahan vastustamista itse kunkin elämässä. Se merkitsee myös kestävyyttä, kun vainot tai kiusaukset uhkaavat ja sitä, että pyritään hyvään itsekurin, yhteiskunnallisten uudistusten ja koulutuksen avulla. Mutta jihad voi merkitä myös koko muslimiseurakunnan, ummahin, taistelua uskomattomia vastaan. Sitä kutsutaan usein pyhäksi sodaksi.

Useiden vuosikymmenten aikana monet poliittiset ja sosiaaliset konfliktit ovat taantuneet terrorismiksi. Tämäntapaisia ilmiöitä on käytännöllisesti katsoen kaikkialla maailmassa ja eri uskontojen vaikutusalueella. Tällaisia konflikteja voi pitää eräänlaisina poliittisen “messiaanisuuden” aspekteina, jumalan pyhittämänä väkivaltakäyttäytymisenä. Ne ilmaisevat myös demokratian puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä demokratia keinona ratkaista poliittisia ristiriitoja; ne ovat myös kosmista taistelua apokalyptisin tunnusmerkein.

Pasifismi ja väkivallasta pidättäytyminen

Kautta kristinuskon historian on esiintynyt lukuisia liikkeitä, jotka ovat pyrkineet väkivallan lopettamiseen. Perusteluna on useimmiten käytetty Jeesuksen vuorisaarnaa. Tähän ovat pyrkineet esimerkiksi Ranskan ja Pohjois-Italian valdolaiset 1100- ja 1200-luvuilla, Fransiskus Assisilainen, joka perusti fransiskaaniveljestön, monet varhaisista uskonpuhdistajista kuten englantilainen John Wycliffe ja tsekki Jan Hus sekä uudestikastajien eli anabaptistien johtajat uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvun Euroopassa. Hyvin tunnetuiksi väkivallan vastaisista periaatteistaan ovat tulleet kveekarit. Liikkeen perusti englantilainen Georg Fox l600-luvun puolivälissä, ja se levisi nopeasti Pohjois-Amerikkaan, missä sillä oli tärkeä merkitys lähinnä 1700-luvulla.

Kuva: tv

Kahdenlaista etiikkaa

Etiikasta puhuttassa on erotettava toisistaan perusetiikka ja merkkietiikka. Perusetiikka tarkoittaa uskontojen virallista ihanne-etiikkaa, joka usein on kirjattu pyhiin teksteihin ja myytteihin ja jota käsitellään juhlapuheissa. Voimme ajatella hinduismin käsitettä rta, vedatekstien maailmanjärjestystä, tärkeitä hyveitä, kuten satya (totuudenmukaisuus), dana (lempeys), dama (pidättyvyys, hillintä) ja tapas (yksinkertainen elämäntapa). Edelleen voimme ajatella Buddhan opetusta buddhalaisuuden etiikan lähteenä. Sen tärkeitä hyveitä ovat omantunnontarkkuus, hyväntekeväisyys, myötäelävä etäisyyden löytäminen, itsehillintä ja puhtaus. Juutalaisuudessa etiikan pohjana on laki, toora. Päämääränä on shalom, sekä yksilön sisäinen rauha että laajemmin yhteiskunnassa vallitseva rauha. Kristinuskossa ratkaisevan tärkeä on rakkaudenkäsky, agape. Islamissa Koraanin sharia, lain tie ohjaa etiikan muodostumista.

Toinen etiikan muoto, jota nimitän merkkietiikaksi, pitää yllä sääntöjä vahvistaakseen omaa ryhmää ja pitääkseen sen erillään muista ryhmistä. Säännöt koskevat sitä, kuinka syödään, mitä syödään, kuinka toisia tervehditään, kuinka pukeudutaan, millaisia koruja käytetään, miten seksuaalisuutta ilmaistaan, mitkä ovat miehen ja naisen erot, mikä on tavoiteltavaa ja mikä hylättävää jne. Käyttäytymissääntöjen kirjo on siis valtava paitsi uskontojen ja kansanryhmien välillä myös suurten uskontojen sisällä. Usein suhteellisen lähellä olevat ryhmät voidaan kokea suurempana uhkana kuin sellaiset, jotka ovat turvallisen välimatkan päässä.

Merkkieettisillä säännöillä on sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Myönteisiä ne ovat silloin, kun säännöt ilmaisevat yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä; kielteisiä, jos muut ryhmät tuomitaan ja “saatanallistetaan”. Jos keskeiset eettiset käskyt korvataan voimakkailla merkkieettisillä säännöillä, ryhmistä ja yksittäisistä ihmisistä voi kehittyä terroristeja ja sabotoijia. Silloin “meidän” ja “heidän” välille tehdään aivan liian suuri ero: omaa ryhmää pidetään ihanteena ja muita vaarallisina, pirullisina ja tuhoisina. On tärkeää oppia tunnistamaan erilaisten ryhmien käyttäytymiselleen ja ajatustavalleen asettamat merkkieettiset säännöt. Yhtä tärkeää on oppia huomaamaan ensimmäiset merkit, kun tällaisia sääntöjä alkaa muodostua siinä määrin, että ryhmät voivat alkaa taistella keskenään. Kulttuurienvälisen kasvatuksen tulisi tässä tasoittaa tietä uskontojen ja kansanryhmien keskinäiselle ymmärrykselle.

Uskonto elämyksenä

Uskonnolliset traditiot eivät ole vain tiedollisia, kognitiivisia suureita, vaan hyvin pitkälti myös tunneperäisiä. Se tarkoittaa sitä, että meihin voidaan iskostaa puhtaasti psykologisin perustein yksi ainoa uskonnollinen traditio. Me voimme ikään kuin alkaa syvästi rakastaa vain yhtä uskonnollista symbolijärjestelmää. Näinhän monet meistä ovat juuri tehneet. Voimme sallia itsellemme rinnakkaiskohteen ja todeta, että samalla tavalla kuin mies rakastaa vaimoaan pitäen tätä maailman parhaana ja hänelle ainoana naisena, se ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän halveksisi muita naisia. Näin me elämme tunteeseen perustuvaa rakkaussuhdetta.

Ihmisen rajallisuus

Me ihmiset emme ole mitään yli-ihmisiä tai jumalia, joilla on rajattomat mahdollisuudet tajuta, ymmärtää ja sitoutua. Olemme rajallisia niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Kyse on Jumalan tietoisesta itsensä rajoittamisesta. Jumala on saavuttanut meidät monin eri tavoin meidän inhimillisessä rajallisuudessamme. Jumalan valtakuntaa ja kirkkoa ei pidä sekoittaa keskenään.

Meidän on siis erotettava toisistaan missio dei, missio Christi ja missio ecclesiae. Se tarkoittaa sitä, että Jumalan tehtävä maailmassa; missio dei, on yksi, ja sen ymmärrämme vain osittain. Kristuksen tehtävä, missio Christi, on sovitus kuoleman ja ylösnousemuksen perusteella. Kirkon tehtävä, missio ecclesiae, on ihmiskunnan hyvä, ylitsevuotavan rakkauden toteuttaminen.

Kärjistäen voisi sanoa, että kristinusko ei ole Jeesuksen keksintö. Uskonto ja niin muodoin myös kristinusko olivat olemassa jo luomisessa. Millainen moninaisuus sitten piileekään meissä ihmisissä. Kristillisen etiikkamme päämääränä ei olekaan ehdoton ykseys ajattelussa, sanoissa ja teoissa. Jos pyrimme tähän, taustalta voi paljastua tarve määrätä, hallita, kontrolloida ja tuntea itsevarmuutta omassa aslassaan.

Miten toimia kristinuskon ehdottomuusvaatimuksen mukaan

Kristinuskossa ja joissakin muissa uskonnoissa on ollut ehdottomuusvaatimus, joka on toisinaan johtanut ristiriitoihin ja tietyissä tapauksissa sotaan. Nyt on tärkeää nostaa esiin jumalasymboli kansojen keskinäisen ymmärryksen pohjaksi osoittamaan tietä veljeyteen ja ihmisten väliseen rakkauteen sekä eettiseksi motiiviksi hyvän puolesta. On traditioita, jotka tähtäävät väkivaltaan ja vastakkainasetteluun. Mutta on yhtä paljon ellei enemmänkin uskonnollisia traditioita, jotka korostavat lähimmäisyyttä ja keskinäistä ymmärtämystä.

Tätä motiivia on nyt tuettava ja nostettava esiin. Niitä keskeisiä eettisiä periaatteita, jotka pyrkivät lähentämään uskontoja, on vahvistettava. Niitä merkkieettisiä ilmauksia, jotka toisinaan johtavat muiden kuin oman ryhmän edustajien torjumiseen, ei pidä opettaa niin, että ne johtavat konflikteihin. Sen sijaan on luonnollista ja väistämätöntä, että niiden sallitaan muodostua sekä ihmisten että ryhmien identiteettiä muokkaavaksi tekijäksi.

Sanan valta hyvässä ja pahassa

Edelleen meidän on suhtauduttava varauksellisesti tiedotusvälineissä esiintyvään katastrofikeskeiseen uutisointiin ja yleensä propagandaan. Tässä on keskeistä pysyä nöyränä ja käsittää, että uskonnot voimakkaine symboli-ilmauksineen koskevat koko ihmistä antaen hänelle arvokkaita elämyksiä. Ihmisellä on osansa siinä, mitä voisimme kutsua nimellä missio ecclesiae; se on ylitsevuotavan rakkauden toteuttamista, mikä ei suinkaan ole samaa kuin yleinen velttous. Uskonto ja Jumala ovat mukana luomisessa, minkä vuoksi meidän ihmisten kesken vallitsee ja tulee vallita moninaisuus. Yhteisenä tavoitteenamme ei ole ehdoton ajatusten, sanojen tai tekojen ykseys.

Meidän on opittava elämään anteliaasti uskontojen moninaisuudessa. Meidän on, opittava näkemään se avoimin ja viehättynein silmin samalla kun säilytämme oman vakaumuksemme ja tunnustuksemme. Meidän ihmisten tulee inhimillisten ja eettisten arvostustemme perusteella tehdä syvällinen eettinen valinta – nimittäin se, että rauha, sovinto ja ihmisten keskinäinen ymmärrys on aina asetettava taistelun ja riitelyn edelle. Tässä meillä on aina puolellamme Jumala – jos vain haluamme – voimakkaana symbolina; hän, joka viime kädessä motivoi rauhan maan päällä.

Suomennos: Mirja Sevón

(Rauhantie 2004/01)

Kirkko kutsuu toimintaan naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi. Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. julkaistiin toimintaohjelma “Kirkot sanovat EI naisiin kohdistuvalle väkivallalle“. Toimintaohjelma on tarkoitettu seurakuntien työntekijöille tueksi ja työvälineeksi väkivallan kohtaamisessa. Tavoitteena on, että seurakunnat antavat oman panoksensa väkivallan vastustamiseen yhteistyössä järjestöjen ja muiden auttajatahojen kanssa. Julkaisun mukaan kirkon tehtävä on sanoa, että väkivalta on rikos ja synti. Kirkon tulee olla mukana tunnistamassa väkivalta, tehdä se näkyväksi ja puuttua siihen.

Toimintaohjelmassa pohditaan myös pari- ja lähisuhdeväkivallan eri muotoja. Siinä kiinnitetään huomio sekä kirkossa että koko yhteiskunnassa ilmenevään rakenteelliseen ja kulttuuriseen väkivaltaan. Rakenteet kuten perhe, yhteisö tai uskonto voivat tulla väkivallan välikappaleiksi. Kulttuurit voivat kantaa mukanaan seksistisiä tai rasistisia ajatusmalleja.

Julkaisussa on runsaasti käytännön toimintaohjeita sekä väkivallan ehkäisemiseksi että väkivallan uhrien auttamiseksi.

Toimintaohjelma on tulos Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen yhteistyöstä. Se on käännetty suomeksi kirkon naistyön neuvottelukunnan aloitteesta. Julkaisuun on lisätty suomalaisiin olosuhteisiin soveltuvia toimintamalleja sekä ajankohtaisia yhteystietoja. Yhteystietoja on sekä suomen- että ruotsinkielisiin auttajatahoihin. Ruotsiksi toimintaohjelma “Kyrkornas NEJ till vÃ¥ld mot kvinnor” on olemassa Ruotsin luterilaisen kirkon kääntämänä.

Väkivalta naisia kohtaan on rikos ihmisyyttä vastaan

Toimintaohjelmassa korostetaan, ettei naisiin kohdistuva väkivalta ole yksityisasia. Se on globaali ongelma, joka koskettaa kaikenikäisiä naisia kaikkialla maailmassa, yhtälailla rikkaita kuin köyhiä, korkeasti koulutettuja ja lukutaidottomia, korkeassa asemassa olevia ja päiväpalkkaisia. Naisiin kohdistuva väkivalta on yksi maailman laajimmista ihmisoikeusloukkauksista ja samalla yksi vaietuimmista.

Julkaisun mukaan kirkoissa on tärkeää nähdä, ettei naisiin kohdistuva väkivalta ole jossain kirkkojen ulkopuolella vaan se koskettaa kirkkoa ja sen jäseniä. Väkivalta on synti, johon kirkko on osallinen sekä jäsentensä tekojen että oman tekemättömyytensä kautta. Kirkkojen tulee tarkastella omaakin olemustaan ja opetustaan kriittisesti.

Kirkot ja kristillinen perinne kantavat mukanaan monia patriarkaalisuuden muotoja. Julkaisun mukaan on teologisia tulkintamalleja, jotka ovat osaltaan vaikeuttaneet väkivaltaan puuttumista. Teologisia käsitteitä kuten uhri, sovitus ja anteeksiantaminen voidaan käyttää väärin. Kirkkojen tulisi kiinnittää huomiota myös muun muassa kieleen, jolla Jumalasta puhutaan.

Toimintaohjelman mukaan kirkkojen tulee vahvistaa uskonnon vapauttavia mahdollisuuksia. Naisille tulee taata oikeus elää ilman väkivaltaa ja väkivallan pelkoa. Kirkon on oltava mukana vapauttamassa miehiä ja naisia väkivallattomaan elämään ja yhteistyöhön.

(KT/ kh)

(Rauhantie 2004/01)

Ulrich Duchrow / Foto: epd

Saksalainen systemaattisen teologian professori Ulrich Duchrow luennoi Suomen sosiaalifoorumissa Helsingin Työväenpistolla lauantaina 3.4. Heidelbergin yliopistossa toimiva Duchrow on yksi yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän ekumeenisen Kairos Europa -liikkeen perustajista ja voimahahmoista. Duchrow haastaa kirkot osallistumaan keskusteluun globaalista taloudesta ja etsimään sille vaihtoehtoja.

Duchrowin esitelmän otsikkona on Property for people, not for profit: Alternatives to the Global Tyranny of Capital, Omaisuus kaikkien hyväksi, ei harvojen voiton tavoitteluun- vaihtoehtoja globaalin talouden ylivallalle. Duchrow on juuri julkaissut samannimisen kirjan yhdessä Franz J. Hinkelammertin kanssa.

Kirjan tekijöiden mukaan tämän päivän uusliberaali kapitalismi johtaa sivilisaation väistämättömään tuhoon. Sotilaallisen imperiumin suojaama säännöstelemättömien markkinoiden globalisaatio köyhdyttää yhä laajempia inhimillisiä sektoreita ja tuhoaa niin luontoa kuin ympäristöäkin. Tekijät tuovat kirjassaan esiin vaihtoehtoja globalisoidulle kapitalismille.

Duchrowin ja Hinkelammertin mielestä kirkotkin harjoittavat mammonan palvontaa. He haastavat kirkkoja asian tunnustamiseen. Kirjoittajat muistuttavat, että raamatullisen tradition ja Jeesuksen opetusten mukaan omaisuus on tarkoitettu elämän edistämiseen ja yhteisen hyvän palvelemiseen, ei harvojen voitontavoitteluun. Elämää ylläpitävään Jumalaan uskovan kirkon on tuomittava vallitseva tuhoisa taloudellinen ideologia ja käytäntö. Lisäksi on tuettava niitä liikkeitä ja tahoja, jotka pyrkivät vaihtoehtoisten taloudellisten mallien luomiseen.

Kirkkoliitot aktiivisina

Aloitteen globaalin talousjärjestelmän vastaiseen taisteluun kirkkojen piirissä teki Reformoitujen kirkkojen maailmanliitto (WARC) Sambiassa 1995. WARCin aloittamaan Talous elämän palveluksessa -prosessiin ovat liittyneet Kirkkojen maailmanneuvosto (WCC), Luterilainen maailmanliitto (LWF) sekä Euroopan kirkkojen konferenssi (CEC). Ne antoivat asiasta yhteisen julkilausuman Budapestissä 2001. Siinä lännen kirkkoja kutsuttiin vastustamaan taloudellisen globalisaation tuhoavia voimia ja toimimaan maailmanlaajuisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi.

Prosessiin mukaan liittyneen Kairos Europa -liikkeen juuret ovat Etelä-Afrikan apartheidin vastaisessa taistelussa. “Kairos” on kreikkaa ja tarkoittaa hetkeä, jolloin on aika toimia. Perinpohjainen kulttuurinen muutos on Kairos Europa-liikkeen mielestä välttämätön. Liike kutsuu kirkkoja ja yksittäisiä kristittyjä mukaan prosessiin yhteistyössä globaalia demokratiaa ajavien kansalaisliikkeiden kanssa.

Duchrowin kutsuivat Suomen sosiaalifoorumiin Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnallinen työ, Tampereen seurakuntien yhteiskunnallinen työ ja Kirkkohallituksen diakonia- ja yhteiskuntatyö.

Kansalaisyhteiskunta-aloite Kansalaisten maailmannäyttämö, jossa muun muassa Kirkkohallituksen diakonia- ja yhteiskuntatyö on aktiivisesti mukana, järjestää lauantaina 3.4. Helsingin työväenopistolla Helsinki-prosessiin ja Kansalaisten maailmannäyttämöön liittyvän tilaisuuden. Puheenvuoron käyttävät muun muassa ulkoministeri Erkki Tuomioja ja Kirkon yhteiskuntatyön sihteeri Ilkka Sipiläinen. Tilaisuuden teemoja ovat kumppanuus, demokraattinen ja oikeudenmukainen globalisaatio, kansalaisyhteiskunta ja vaikuttaminen.

Maailman sosiaalifoorumissa mukana yli 100 000 ihmistä. Suomen sosiaalifoorumi on yksi paikallisista ja alueellisista sosiaalifoorumeista, jotka liittyvät maailman sosiaalifoorumiin. Maailman sosiaalifoorumi on muutaman viime vuoden aikana kasvanut globaalin kansalaisyhteiskunnan ehkä tärkeimmäksi keskustelufoorumiksi.

Sosiaalifoorumi toimii avoimena tilana, jonne tasa-arvoisen ja demokraattisen yhteiskunnan kannattajat voivat tuoda näkemyksiään laajempaan keskusteluun. Kolme ensimmäistä maailman sosiaalifoorumia järjestettiin Brasilian Porto Alegressa, tänä vuonna tapaaminen oli Mumbaissa, Intiassa. Tammikuussa järjestettyyn Mumbain sosiaalifoorumiin osallistui yli 100 000 ihmistä lähes sadasta maasta.

Suomen sosiaalifoorumi kokoontui Helsingin Kalliossa 3.-4.4. Tapahtuman järjestelyissä on mukana esimerkiksi suomalaisia kansalaisjärjestöjä, ammattiyhdistysaktiiveja sekä kirkon ja kulttuurialan väkeä. Nyt kolmannen kerran järjestettävä Suomen sosiaalifoorumi tarjoaa yli 40 seminaarin, työpajan ja paneelikeskustelun voimalla uusia näköaloja ja inhimillisiä vaihtoehtoja vallitsevalle uusliberalistiselle politiikalle. Samalla se haluaa antaa ratkaisuehdotuksia Suomen ja maailman ongelmiin. Kansainväliset vieraat tuovat esiin näkökulmia Euroopasta ja kehitysmaista. Vuoden 2004 Suomen sosiaalifoorumin pääteema on “Julkisten palvelujen puolesta”.

(KT/ ju)

(Rauhantie 2004/01)

Tunnettu eetikko ja kirkollinen vaikuttaja, dosentti, teologian tohtori Martti Lindqvist kuoli 5.4.2004 sairauteen Dar es Salaamissa Tansaniassa. Martti Lindqvist oli Tansaniassa yhdistetyllä loma- ja työmatkalla. Hän luennoi “Kirkot yhdessä taistelussa hiv:iä/aidsia vastaan eteläisessä ja itäisessä Afrikassa” -projektin järjestämässä kokouksessa. Martti Lindqvist toimi projektin kouluttajana ja asiantuntijana.

Martti Lindqvist oli terveydenhuollon etiikan johtava asiantuntija maassamme. Hän oli valtakunnallisen terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan (ETENE) puheenjohtaja vuodesta 1998. Kirkon sairaalasielunhoidon (KS) toimikunnassa hän oli varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana 1980-1993. Lindqvist puhui maaliskuussa aiheesta “Elämän rajallisuus” KS:n järjestämässä bioetiikkaseminaarissa.

Martti Lindqvist tuli suurelle yleisölle tutuksi syvällisillä, elämän peruskysymyksiä koskevilla kolumneillaan ja puheenvuoroillaan eri medioissa. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja. Hän työskenteli mm. Helsingin yliopistossa apulaisprofessorina ja professorina, terveydenhuollon etiikan dosenttina Tampereen yliopistossa sekä työnohjaajien ja sosiodraamaohjaajien kouluttajana. Martti Linqvist sai 1985 valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja kirkon tiedonvälityspalkinnon. Lindqvist oli myös SKR:n jäsen.

(KT lp)

(Rauhantie 2004/01)

“Ekumeenisessa liikkeessä olemme liikaa keskittyneet eroihin ja ongelmiin. Jospa lähtisimmekin liikkeelle pyytämällä: näytä minulle, mikä sinulla on parasta”. Tämä ajatus myönteisestä ekumeniasta esitettiin Pohjoismaisen ekumenian ideafoorumissa Sigtunassa, jossa nelisenkymmentä kirkkojen edustajaa kokosi toivomuksiaan tulevasta ekumeenisesta yhteistyöstä Pohjolassa.

“Asialistan kärkeen nousivat kirkko ja valtio -kysymykset, uskonnonvapaus, uskontojen kohtaaminen sekä uskon ja kirkkojärjestyksen kysymykset”, kertoo Pohjoismaisen ekumeenisen instituutin (Ekumeniskt Institut för Norden, EIN) johtoryhmään kuuluva kirkkoneuvos Risto Cantell.

Verkko, nuoret ja vähemmistökirkot

“Pohjoismaisen ekumeenisen instituutin toivotaan kehittävän tiedonkulkua kirkkojen ja ekumeenisten järjestöjen kesken. Tätä varten tarvitaan verkkosivut ja verkkolehti”, esittelee kirkkoneuvos Cantell johtoryhmän saamia haasteita.

Haasteisiin kuuluu myös nuorten ja nuorten aikuisten osallistuminen pohjoismaiseen ekumeeniseen yhteistyöhön. Huomiota on kiinnitettävä myös siihen, että vähemmistökirkkojen ääni pääsee pohjoismaisessa ekumeniassa kuuluviin.

Ideafoorumissa kuultiin tapauskertomuksia kirkkojen toiminnasta sovinnon ja sovituksen palveluksessa. Diakoni Marianne Kronberg Ruotsin kirkosta kertoi israelilais-palestiinalaisesta konfliktista sellaisena kuin hän Kirkkojen Maailmanneuvoston lähettämänä tarkkailijana koki sen Hebronissa. Suomen luterilaisen kirkon teologisia keskusteluja Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen kanssa esitteli teol.tri Matti Repo. Professori Viggo Mortensen kuvasi Tanskan kirkkojen ja maahanmuuttajien kohtaamista ja kirkkoherra Gunnar Kampe kirkkojen ja uskontojen edustajien yhteistä kriisityötä Göteborgin diskopalon yhteydessä.

Kolmen vuoden projekti uusien yhteistyötapojen etsimiseksi Ruotsin kirkon Sigtunastiftelsenin yhteydessä toimiva Pohjoismainen ekumeeninen instituutti on perustanut kolmevuotisen projektin etsimään uusia yhteistyön muotoja pohjoismaista ekumeniaa varten. Projektia rahoittavat Ruotsin ja Suomen luterilaiset kirkot ja Ruotsin lähetyskirkko. Toiminta on avointa kaikille pohjoismaisille kirkoille ja ekumeenisille toimijoille.

Vuonna 1940 perustetun Pohjoismaisen ekumeenisen neuvoston toiminta lakkasi tämän vuoden maaliskuussa Norjan ja Tanskan luterilaisten kirkkojen vetäydyttyä neuvoston yhteydestä. Ideafoorumiin Norjan kirkot eivät lähettäneet edustajiaan, tanskalaiset osallistuivat kokoukseen tarkkailijoina.

Foorumiin osallistui pohjoismaisten kirkkojen edustajia neljästä pohjoismaasta ja Virosta. Suomesta edustettuina olivat luterilainen, ortodoksinen ja katolinen kirkko. Euroopan kirkkojen konferenssia edusti pääsihteeri Keith Clements ja Kirkkojen maailmanneuvostoa Eurooppa-sihteeri Sylvia Raulo. He esittelivät keskustelua, jota kirkkoliitoissa käydään ekumeenisen liikkeen uudelleen muotoutumisesta.

Suomen kristillinen rauhanliike – Finlands kristliga fredsrörelse r.y. on myöntänyt vuoden 2004 rauhanpalkintonsa valtioneuvos Harri Holkerille hänen monipuolisesta toiminnastaan rauhanneuvottelijana ja Yhdistyneiden kansakuntien aseman vahvistajana.

Valtioneuvos Holkeri osallistui rauhanneuvotteluihin 1995-1998 Pohjois-Irlannissa, josta hän toi humanitaarisen rauhanviestin ekumeeniseen joulurauhanjulistukseen Turkuun 1998. Holkeri oli YK:n 55. yleisistunnon puheenjohtaja 2000-2001 ja toimii parhaillaan Kosovon YK-hallinnon johtajana.

Harri Holkeri on voimakkaasti puhunut myös kehitysyhteistyön puolesta. Hänen johtamansa työryhmä loi keväällä 2003 suuntaviivat siitä, miten Suomen kehitysyhteistyömäärärahat voidaan nostaa YK:n suosittamaan 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta.

Valtioneuvos Harri Holkeri on omalla toiminnallaan osoittanut itse vahvasti sitoutuneensa YK:n 55. yleiskokouksen antamaan vuosituhatjulistukseen, jonka keskeiseksi haasteeksi hän on maininnut muun muassa köyhyyden puolittamisen vuoteen 2015 mennessä.

Yhdistyneet kansakunnat on ainoa todella globaali ja edustuksellinen maailmanelin. Se on ainoa paikka, jossa kaikki maat, pienet ja suuret, voivat tavata tasaveroisina ratkaistakseen maailmamme valtavia ongelmia. Meidän on työskenneltävä yhdessä, sillä vain yhdessä voimme hävittää köyhyyden, taistella aidsia vastaan, edistää ihmisoikeuksia, suojella ympäristöä, estää konflikteja ja tarttua tulevaisuuden haasteisiin.

(KT)

(Rauhantie 2004/1 Pääkirjoitus)

Irakilaisten ja miehittäjäjoukkojen suhde kiristyy päivä päivältä. Pitkään Irakissa asunut suomalaisnainen toteaa haastattelussa, että koskaan eivät asiat tavallisten ihmisten kannalta ole olleet niin huonosti kuin nyt. Me odotamme henkeä pidättäen taistelujen laajenemista uudeksi sodaksi, joka leviää kulovalkeana muihin arabimaihin ja niiden naapureihin.

Israelin harjoittama valtioterrorismi ja ihmisten suunnitelmallinen murhaaminen nostavat myös paineita. Palestiinalaiset ovat aina olleet kahden tulen välissä, myös pakolaisina he ovat joutuneet vieroksutuiksi ja ei-toivotuiksi arabimaissa. Vaikka ei millään tavalla voi hyväksyä itsemurhaiskuja ja muuta siviileihin kohdistuvaa terroria, tuntuu kuitenkin ahdistavalta ajatella kuinka heidän tulevaisuutensa ja toivonsa kerta kerran jälkeen lyödään pirstaleiksi. Pelkään pahinta, että jossain vaiheessa Lähi-idässä on taas käynnissä sota, jossa atomiaseen käytön kynnys madaltuu.

Ei pidä ihmetellä, miksi länsimaisen, kristittyjen kulttuurin, juutalaisen kulttuurin ja islamin kulttuurin välillä on kasvavia jännitteitä. Vaikka täällä Euroopassa asuvista muslimeista melko varmasti valtava enemmistö ei haluaisi radikaalin islamin nousua, on sillä kuitenkin kaikki valttikortit käsissään. Musliminuoriso näkee radikaalissa suunnassa toivonsa ja identiteettinsä. Voimme nähdä tässä kehityksessä monia samankaltaisia piirteitä kuin kansallissosialismin nousun takana.

Ilman uskontojen välisen vuoropuhelun tiivistymistä ja yhteisten rauhaa ja sovintoa tukevien näkökantojen esiin nostamista ei näitä nyt kehittyviä jännitteitä pureta. Rauhanliikkeen on etsittävä yhteistyötä uskontojen kanssa.

Kuva on YouTubesta, Episcopal News Service’n haastattelusta vuodelta 2007.

Capetownin anglikaanisen arkkipiispa Njongonkulu Ndunganen loppiaissaarna 2004 Johanneksen kirkossa, Helsingissä.

Joulunajan ja koko kristillisen uskon ytimessä vaikuttaa salaisuuden paljastuminen. Meitä muistutetaan salaisuudesta, joka ilmestyi 2000 vuotta sitten: inkarnaatiossa Jumala meidän Luojamme tuli lihaksi ja osaksi omaa luomakuntaansa. Ja me sitoudumme yhä uudelleen elämään vastauksena tähän salaisuuteen, jonka mukaan hän edelleen jatkaa elämäänsä tässä maailmassa.

Tänään me vietämme anglikaanisen kalenterin mukaan loppiaista, epifaniaa, joka kirjaimellisesti ottaen tarkoittaa ilmestystä tai kuten sitä joskus myös kutsutaan Kristuksen ilmoittamista pakanakansoille. Sillä Jumalan ihmiseksi tulemisen salaisuutta ei ole paljastettu vain hänen vanhan liiton kansalleen vaan kaikille kansoille. Inkarnaation tarkoituksen mukaan lupaus pelastuksesta kuuluu kaikille.

Raamattu käyttää usein kielikuvaa valosta, joka loistaa pimeydessä kuvaamaan Jumalan läsnäoloa ja toimintaa maailmassa. Pelastus kuvataan siirtymisenä pimeyden vallasta valon valtakuntaan, vaikkakin tultuani Cape Townin keskikesästä tänne Suomen talveen tuntuu minusta ennemmin siltä, että olen matkustanut vastakkaiseen suuntaan!

Ihmettelen sitä mitenköhän nuo itämaan tietäjät ensin käsittivät sen Herran kirkkauden aamunkoin, josta profeetta Jesaja kertoi. Perimätiedon mukaan he olivat astrologeja, joka oli Mooseksen laissa kielletty. Mikä oli niin erikoista, kun he niin kiihkeästi tähysivät etsiäkseen sitä kaikkialta taivaalta? Joka tapauksessa vastaus alkoi häämöttää heidän mielissään ja he alkoivat vähitellen tunnistaa jonkin niin elintärkeän olemassaolon, että sitä piti lähteä tavoittelemaan ja etsimään. Se vaati heitä seuraamaan.

Jumalan salaisuuden paljastuminen vaatii edelleen vastaustamme. Loppiainen julistaa meille, että Jeesus tuli jokaista varten. Meidän pitäisi kaikkien olla valmiita ottamaan hänet vastaan – ensimmäistä kertaa tai uusin ja täydemmin tavoin. Vaatii nöyryyttä tunnustaa kohdanneemme jotakin, jonkun, joka on meidän ymmärryksemme tavoittamattomissa, ja antaa hänen koskettaa elämäämme.

Itämaan tietäjät tarvitsivat avointen sydänten ja mielten nöyryyttä tavoitellessaan Jumalan salaisuutta. Sitä ei paljastettu heille ennalta arvattavalla tavalla. Se oli yllättävä, jopa kumouksellinen ja järkyttävä kaiken kattavassa inklusiivisuudessaan.

Vanhan testamentin ennustus ei toteutunut uskonnollisten instituutioiden tai hallintovallan kautta. Jumalan valtakunnan kirkkaus ei saapunut vallalla eikä voimalla vaan avuttomassa lapsessa. On totta että enkelit ilmoittivat syntymästä, mutta he ilmoittivat sen paimenille, joita ei pidetty kunniallisina ihmisinä, koska heidän ammattinsa esti heitä noudattamasta lain määräämää rituaalista puhtautta ja pakotti heidät elämään juutalaisen yhteiskunnan syrjällä. Heidän lisäkseen tulivat sitten vielä nämä epäilyttävät muukalaiset pakanatietäjät, jotka näyttivät ymmärtäneen jotakin, mitä poliittiset ja uskonnolliset johtajat eivät olleet itse huomanneet.

Ja yhä edelleen Jumala yllättää, järkyttää ja kumoaa meidän järjestyksemme. Vaikka Jeesus saarnasi synagogissa, käytti hän suuren osan ajastaan toteuttaen tehtäväänsä veronkantajien ja syntisten eli ulkopuolisten ja syrjäytyneiden parissa. Ja Jumala rikkoo yhä edelleen meidän ennakko-oletustemme rajat. Tänään hänen elävä sanansa tulee meidän luoksemme usein odottamattomissa paikoissa.

Tämä pitää paikkansa sekä kirkossa että sen seinien ulkopuolella. Kirkossa meidän pitää olla aivan erityisen varovaisia, ettemme tuomitsisi niitä, joiden kanssa olemme eri mieltä aivan kuin emme voisi oppia heiltä mitään. Jumala on Pyhä Kolminaisuus, kolme persoonaa yhdessä Jumalassa, joka itsessään osoittaa syvää ykseyttä erilaisuudessa. Hän luo ihmiset omaksi kuvakseen ja lahjoittaa seurakunnalle viisautensa kaikessa moninaisuudessaan, kuten Paavali kirjoitti päivän epistolassa (Ef. 3:10).

Joskus on kuitenkin vaikea pysytellä yhdessä, kun me olemme niin erilaisia keskenämme. Tällä hetkellä tämä on aivan erityinen haaste Anglikaaniselle kommuuniolle, vaikka haluankin korostaa, ettei tämän ongelman ytimessä oikeastaan ole kyse homoseksuaalisuudesta. Sen sijaan kyse on ennemminkin siitä, miten opimme käsittelemään erilaisuuttamme tunnustaen sen, mitä Paavali kuvaa salaisuutena, joka on ilmestyksessä annettu tiedoksi, että me kaikki olemme saman ruumiin jäseniä ja meitä koskee nyt sama lupaus, kun evankeliumi on johtanut meidät Kristuksen Jeesuksen yhteyteen (Ef. 3:3,6).

Eteläisessä Afrikassa Jumalan ykseyden ja kaiken sisäänsä sulkevan inklusiivisuuden lahja on auttanut Anglikaanista kirkkoa pysymään yhdessä suurista eroavaisuuksista huolimatta. Nämä erot eivät ole olleet ainoastaan rodullisia, vaan kulttuurisia, kielellisiä, kirkollisia ja teologisia – ja kaikki ne ovat vaikuttaneet mitä erottelevimman poliittisen järjestelmän keskellä. Me olimme kirkossa eri mieltä talouspakotteista, sotilaspapeista Namibiassa ja naisten vihkimisestä papeiksi. Mutta me pysyimme yhdessä, emme vastentahtoisesti, vaan riemullisesti osana kirkkoperhettä, johon tiesimme kaikki kuuluvamme.

Nyt olen Suomessa, koska apartheidin vastaisen taistelun vuosina Etelä-Afrikan ja Suomen kirkkojen välille rakennettiin aivan erityinen suhde. Valmistautuessamme juhlimaan kymmentä demokraattisen hallinnon vuotta, olemme sitoutuneet vahvistamaan tätä suhdetta. Me tulemme perustamaan muodollisia yhteyksiä ja työskentelemään yhdessä Jumalan valtakunnan rakennukseksi erilaisten elämiemme ja kulttuuriemme rikastuttamina.

Tämä on eräs tapa, jolla toivomme voivamme loistaa Kristuksen valona maailman pimeisiin paikkoihin. Jumalan jatkuva ilmoitus tulee luoksemme monin tavoin. Se tulee yksityisesti – rukouksessa ja Raamatun tutkiskelussa. Se tulee toisten ihmisten kautta, keskusteluissa tai kristillisen elämän laadun myötä. Se voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta – täysin odottamattomassa tilanteessa palaset saattava loksahtaa kohdallaan ja Jumalan löytyä.

Ja se tulee myös Jumalan kansan yhteiselämässä. “TE olette maailman valo”, sanoo Jeesus seuraajilleen – tämä on hänen haasteensa. Me voimme vaikuttaa muutoksen. Kuten Nobel-palkittu Jonas Salk on osoittanut, me olemme ensimmäinen sukupolvi, jossa yksilöllä voi olla merkittävä vaikutus – hyvään tai pahaan – koko ihmiskunnan kohtalon kannalta.

Ja hyviä asioita myös tapahtuu. Voimme mielestäni nähdä yhä eneneviä osoituksia maailmanlaajuisesta moraalisesta tietoisuudesta, joka heijastaa kuvaa Jumalan huolenpidosta hänen maailmaansa kohtaan. Luonnollisesti erityisen kallis asia itselleni oli, kun apartheid tunnustettiin maailmanlaajasti rikokseksi ihmisyyttä kohtaan. Tämän lisäksi kertaan vielä kolme muuta edelleen jatkuvaa esimerkkiä:

Ensinnäkin Riemuvuosi 2000 kampanja. Suuret määrät ihmisiä yhtyivät maailmanlaajuiseen liittoon ja yhteistoimin lobbasivat köyhien ja velallisten puolesta. Me saimme aikaan muutoksen – vaikka meidän pitääkin edelleen jatkaa ponnistelujamme.

Toiseksi YK:n vuosituhatjulistuksen (the Millennium Development Goals) kehityspäämäärät käsittelevät äärimmäistä köyhyyttä ja nälkää, peruskoulutuksen takaamista kaikille, sukupuolten välisten tasa-arvon edistämistä, lapsikuolleisuuden vähentämistä ja odottavien äitien terveydentilan parantamista, tautien kuten HIV/Aidsin ja malarian leviämisen hidastamista, kestävän kehityksen turvaamista ja globaaliin kumppanuuteen sitoutumista. Kaikki tämä on Yhdistyneissä Kansakunnissa jo sovittu – vaikka me olemmekin joskus hitaita niitä tavoittelemaan.

HIV/Aidsin tunnustaminen maailmanlaajuiseksi sairaudeksi on elintärkeää. Maailmanlaajuisen terveysrahaston (Global Trust Fund) perustaminen osoittaa, että me tunnustamme koko ihmiskunnan olevan toinen toisistaan riippuvaisia. Jos yksi osa kärsii, me kaikki kärsimme, kuten Apostoli Paavali kirjoittaa.

Kolmantena on suhtautuminen väkivallankäyttöön maailmassa. Uskonnolliset johtajat ovat tulleet yhä äänekkäämmiksi ja toimineet yhä enemmän yhdessä ilmaistakseen varauksensa ja yhä kasvavan vastustuksensa välitöntä väkivallan käyttöä taistelussa toista voimaa vastaan (tässä ovat kunnostautuneet esimerkiksi Yorkin ja Durhamin piispat viime viikolla). Kukaan ei kannata terrorismia. Kukaan ei kannata valtaansa väärinkäyttäviä diktatuureja. Mutta Irakissa niin sanotun ‘rauhan’ tappiot ovat jo nyt ‘sotaa’ suuremmat. Monet ennustivat tätä. Totta kai meidän pitää löytää parempia tapoja toimia konflikteissa.

Meidän on jatkettava seuraten lupausta valosta, joka loistaa pimeydessä. Itämaan tietäjät jatkoivat matkustamista, vaikka heidän matkansa kulki odottamattomia polkuja pitkin. Kun he viimein tulivat oikeaan paikkaan, heidän sydämensä täyttyi ilolla. Siellä kaikkein epätodennäköisimmässä paikassa he tunnistivat määränpäänsä. He kumartuivat palvomaan. He antoivat lahjansa: kultaa kuninkaalle, suitsuketta ylipapille ja mirhaa kuolleelle.

Meidän määränpäämme on sama. Jumalan salaisuuden ilmestyminen ei johda meitä hengelliseen tekniikkaan, eettiseen järjestelmään tai moraalikoodiin, tiettyyn näkemykseen maailmasta tai poliittiseen järjestelmään. Jumalan salaisuus johtaa meidän Jeesukseen Kristukseen, Messiaaseen. Meidänkin pitää kumartua palvomaan. Meidän pitää antaa hänelle oman elämämme rikkaudet. Meidän pitää tunnustaa hänet Kuninkaaksemme ja Ylipapiksemme, hänet, joka ristinkuolemansa kautta tulee elämän Herraksi.

Paavali kirjoitti: Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa (Ef.3:12). Jeesus on se prisma, jossa kaikki menneisyyden lupaukset, hajanaiset valonsäteet löytävät polttopisteensä. Hän on Maailman Valo, joka nyt loistaa kirkkaana ja jota pimeys ei voi saada valtaansa. Meidät on kutsuttu olemaan ilmestyksen kansaa, valon lapsia, elämään uskossa ja antamaan ilmestyksen salaisuuden kasvaa meissä ja loistaa meidän kauttamme kaikkiin maailman pimeisiin paikkoihin. AMEN

Käännös Mika Pajunen