Miten rauhanliike edistää rauhaa ja ihmisoikeuksia?

Alppilan seurakuntakoti 24.10.2009
Rauha ja ihmisoikeudet –seminaari
Timo Virtala, Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri

Vastaan otsikon kysymykseen kolmesta näkökulmasta. Ensin pohdin rauhanjärjestöjen roolia toivon ylläpitämisen kannalta, jonka jälkeen tuon esille mikä rauhanjärjestöjen kommunikaatiossaan on mennyt pieleen. Lopuksi esitän muutaman esimerkin rauhanjärjestöjen toiminnasta käytännössä.

Rauhan ja ihmisoikeuksien toteutumisen pahin este on apatia. Jos ihmiset eivät usko pystyvänsä ennaltaehkäisemään sotia, vähentämään köyhyyttä ja rajoittamaan ihmiskauppaa, taistelu on hävitty heti alkumetreillä.

Yhdestä näkökulmasta asiaa tarkastellen apatiaan vajonneet ihmiset ovat oikeassa: yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet ihmiskunnan suurissa kysymyksissä ovat olemattomat. Paradoksaalisesti asia on kuitenkin myös päin vastoin: yksittäisen ihmisen panos muutosten aikaansaamisessa on ratkaiseva.

Asia on helpompi ymmärtää, kun sitä vertaa demokraattisiin vaaleihin, joissa toteutuu sama paradoksi. Tarkastellessamme esimerkiksi Suomen viime presidentinvaalien toisten kierroksen vaalitulosta voimme todeta, että juuri sinun äänestyskäyttäytymiselläsi ei ollut mitään merkitystä vaalien lopputuloksen kannalta. Lopputulos olisi ollut sama, vaikka olisit äänestänyt eri tavalla. Toisaalta yhtä kiistämätön tosiasia on, että juuri yksittäisten ihmisten äänet, eikä mikään muu, ratkaisivat vaalit.

Yksi totuus, kaksi näkökulmaa. Jälkimmäisestä näkökulmasta katsottuna rauhanaktivismi ja ihmisoikeusaktivismi ovat arvokkainta mitä kuvitella saattaa. Juuri ne pitävät yllä toivoa ihmiskunnan paremman tulevaisuuden puolesta.

Orjuuden aikakaudella oli suuri määrä ihmisiä, jotka pitivät orjuusjärjestelmää valitettavana, epäinhimillisenä ja moraalisesti vääränä, mutta jotka eivät uskoneet sen poistamisen olevan realistista. Samanlaisia ihmisiä oli myös kolonialismin, julkisten teloitusten ja kuolemantuomioiden aikakaudella.

Mutta oli myös niitä, jotka uskoivat muutoksen olevan mahdollista. Vuosituhansien myötä tapahtunut ihmiskunnan moraalinen kehitys on toteutunut nimen omaan sellaisten ihmisten aktiivisuuden ansiosta, jotka uskovat yksittäisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksiin myös päätähuimaavan suurissa kysymyksissä.

Mahatma Gandhi ilmaisi asian näin: sillä mitä teet, ei ole mitään merkitystä. Silti on erinomaisen tärkeää, että teet sen.

Mutta toisaalta on syytä tunnustaa, että jotain on rauhanjärjestöjen kommunikaatiossa mennyt pahasti pieleen. Heidän puolellaan on ajattelijoita Jeesuksesta Einsteiniin, Gandhista John Lennoniin ja Buddhasta Charlie Chapliniin, mutta silti pasifismi on kummeksittu, toisinaan jopa pelätty marginaali-ilmiö.

Ongelma lienee osaksi rauhanjärjestöjen viestinnässä, osaksi avainkäsitteiden määrittelyssä. Suomen kielen perussanakirjan mukaan pasifismi tarkoittaa rauhanaatetta, ja rauhanaate puolestaan ”pyrkimystä sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen.”

Lähes kaikki internetistä löytyvät englanninkieliset tietosanakirjat, Encyclopedia Britannica mukaanlukien, määrittelevät sanan pasifismi yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään useita erilaisia sodanvastaisia aatesuuntauksia.

Yhtenä näistä suuntauksista nähdään absoluuttinen pasifismi, jolla tarkoitetaan kaikesta väkivallasta kieltäytymistä kaikissa olosuhteissa. Sen vastinpariksi ne määrittelevät suhteellinen pasifismi, jonka kannattajat ovat valikoivia sen suhteen, mitkä sodat ja mikä väkivalta on oikeutettua ja mikä ei.

Seitsemästä sanakirjasta kaksi määrittelee kaiken pasifismin absoluuttiseksi pasifismiksi. Pasifismi on niiden mukaan aina yksiselitteisesti kaikkien sotien ja kaiken väkivallan vastustamista.

Kummatkin yllä esitetyt ääripäiden määritelmät, “pasifismi on pyrkimystä sotien välttämiseen” ja “pasifismi on kaiken mahdollisen väkivallan vastustamista,” ovat omalla tavallaan ongelmallisia. Ensimmäinen siksi, että sen mukaan lähes kaikki ovat pasifisteja ja jälkimmäinen siksi, ettei sen mukaan juuri kukaan ole pasifisti.

Armeijoita on perustettu ja asevarustelua lisätty sotien välttämiseen vetoamalla. Mikäli määrittelemme pasifisteiksi kaikki jotka pyrkivät sotien välttämiseen, joudumme laskemaan mukaan myös ne, jotka tänä päivänä pitävät itseään pasifismin vastustajina.

Jos taas määrittelemme pasifismiksi vain absoluuttisen pasifismin, joudumme rajaamaan käsitteen ulkopuolelle myös suuren osan niistä, jotka tänä päivänä pitävät itseään pasifisteina. Kumpikaan vaihtoehto ei ole tarkoituksenmukainen.

Pasifismi -sanan alkuperä on latinan kielen sanoissa paci- (pax) eli rauha ja -ficus eli tekeminen. Tästä näkökulmasta rauhantekijä olisi parempi suomenkielinen vastine pasifistille, kuin yleisesti käytetty rauhanaatteen kannattaja. Se korostaisi konkreettista tekemistä, eikä niinkään sodan vastustamisen kannattamista.

Painottamalla tekemistä vastustamisen kannattamisen sijaan ratkaisemme samalla myös kysymyksen, keitä meidän tulisi kutsua pasifisteiksi ja ketä ei. Pasifisti olisi silloin henkilö, joka toimii aktiivisesti rauhanasian edistämiseksi.

Näin määriteltynä pasifismi ei ole radikaali aate, eikä myöskään millään muotoa idealistinen eli todellisuudelle vieras maailmankatsomus. Työ väkivallan vähentämiseksi ja sotien ennaltaehkäisemiseksi ei ole sen radikaalimpaa eikä idealistisempaa kuin lääketieteen työ tauteja vastaan.

Aivan kuten tautejakin, myös väkivaltaa – sekä yksilöiden että ryhmien välistä – tulee maailmassa olemaan aina, ja juuri siksi sen ennaltaehkäisyä pitääkin tehdä taukoamatta. Jokainen sukupolvi pitää opettaa väkivallattomuuteen uudestaan.

Käytännössä rauhanjärjestöt pyrkivät edistämään rauhaa ja ihmisoikeuksia järjestämällä seminaareja, kulkueita ja mielenosoituksia, julkaisemalla lehtiä ja kirjoja, lobbaamalla poliitikkoja, jakamalla lentolehtisiä, tapaamalla, tuomalla yhteen ja haastamalla ihmisiä ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.

Edustamistani järjestöistä Suomen kristillisen rauhanliikkeen tarkoituksena on ekumeenisessa hengessä herättää ja ylläpitää kristillisen uskon pohjalta nousevaa vastuuta ja toimintaa rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Rauhantyö tähtää ei pelkästään sotien ehkäisemiseen, vaan myös väkivaltaisuuden rajoittamiseen kaikilla elämänaloilla.

Loviisan rauhanfoorumi puolestaan toimii erilaisten ihmisten, ideoiden, kulttuurien ja uskontojen kohtauspaikkana. Tavoitteena on kanssakäymisen, keskustelun ja taiteen keinoin lieventää ihmiskunnan pelkoja, kehitellä ratkaisuja ristiriitoihin ja tuoda iloa ihmisten elämään. Tapahtumia järjestetään vuosittain Hiroshima-päivän (6.8.) yhteydessä.

Yksi keskeinen missio rauhanjärjestöillä on rauhantutkimuksen lisääminen. Maailmassa on saatu aikaan valtavia poliittisia muutoksia rauhanomaisin keinoin, ja olisi erittäin tärkeää, että näitä tapahtumia tutkittaisiin tarkemmin ja niistä otettaisiin opiksi. Oheisessa kalvossa on lueteltu hyviä esimerkkejä viimeisen sadan vuoden ajalta. Niistä ehkä tärkein oli Neuvoston hajoaminen suhteellisen väkivallattomasti.

Nämä esimerkit osoittavat, kuinka vahvaa poliittista tahtoa, mielikuvitusta, viisautta ja systemaattista tutkimusta hyväksi käyttäen väkivallalle on mahdollista keksiä vaihtoehtoja.

Yksi konsepti, jonka kehittämisessä suomalaiset rauhanjärjestöt ovat olleet läheisesti mukana, on EU:n siviilikriisinhallinta. Vuodesta 2003 lähtien EU on aloittanut viisitoista siviilikriisinhallintaoperaatiota yhdessätoista eri maassa, kolmella eri mantereella. Kymmenen operaatiota on parhaillaan käynnissä, ja lähtövalmiudessa EU:n alueella on noin 13 000 siviilikriisinhallinnan ammattilaista.

EU on lähettänyt maailman pahimpiin kriisipesäkkeisiin poliiseja, virkamiehiä, lakimiehiä, rajavartioita, diplomaatteja, demokratia-asiantuntijoita, media-alan ihmisiä ja kansalaisjärjestöjen edustajia hallitsemaan, hillitsemään ja ennaltaehkäisemään konflikteja.

Tulevien kriisien puhjetessa poliitikkojen ei tarvitse tehdä päätöstä kahden vaihtoehdon välillä – lähettääkö alueelle sotilaita vai ei – vaan heillä on kolmaskin vaihtoehto valittavanaan. He voivat lähettää alueelle koulutettu ja hyvin varustettu siviileistä koostuva kriisinhallintajoukko, jonka tehtävänä on väkivaltaa käyttämättä vaikuttaa konfliktin taustalla oleviin syihin.

Kiitos tästä mahdollisuudesta tulla puhumaan teille rauhanjärjestöjen työstä. Yhteen lauseeseen kiteytettynä viestini on seuraava: ratkaisevaa paremman maailman luomisessa ei ole niinkään se, löydämmekö me ”oikeat” keinot ongelmien poistamiseksi, vaan se, että me kukin tahoillamme – sekä yksilöinä että erilaisten tahojen edustajina – yrittäisimme aina kaikissa olosuhteissa parhaamme.

Luennoitsija on myös koulutusvastaava Lapinjärven koulutuskeskuksessa ja matkaopaskirjailija. Oheisessa luennossa on paljon samoja elementtejä kuin laajemmassa kokonaisuudessa nimeltä Eheyttävä konfliktinratkaisu, joka on luettavissa osoitteesta http://www.timovirtala.net/poytalaatikko/konfliktinratkaisu.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.