Suomen Kristillinen Rauhanliike

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, yhdeksäksi ja lopulta kolmeksi vuodeksi. Vankilatuomioiden syynä oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä”, Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurinen varttui Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa. Pasifistisen vakaumuksensa hän sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Kieltäydyttyään marraskuussa 1929 asepalveluksesta hän joutui kuulusteluiden, arestien ja vankeusrangaistusten kierteeseen, joka sai myös kansainvälistä huomiota. Muun muassa Albert Einsteinin kirjoitti Suomen puolustusministerille kirjeen ja vaati Pekurisen vapauttamista. Kirjeen oli allekirjoittanut myös kuusikymmentä Iso-Britanian parlamentin jäsentä sekä kirjailijat H. G. Wells ja Henri Barbusse. Pekurisen vankilatuomiot seurasivat toisiaan, koska vankilaoloaikaa ei siihen aikaan laskettu palveluksen suorittamiseksi.

Puolustuspuheessaan Pekurinen kertoi huomanneensa sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Hän vetosi kansainväliseen oikeuteen: “Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Paljolti Pekurisen tapauksen aiheuttaman kiusallisen huomion ansiosta eduskunta hyväksyi huhtikuussa 1931 lain niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalveluksen. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä. Kahdeksan vuotta Pekurinen sai elää rauhassa. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin. Arndt toimi aktiivisesti paitsi Antimilitaristisessa liitossa, myös raittiusyhdistyksessä. Kesäisin hän toimi raittiusyhdistyksen kesähuvilan isännöitsijänä, talvisin hän työskenteli autonkuljettajana Helsingissä.

Laki omantunnonaroista ei ollut voimassa sodan aikana, joten sotien alettua Pekurinen joutui kieltäytymään vielä kahdesti. Talvisodan hän vietti Helsingin lääninvankilassa, mutta jatkosodassa hänet vietiin rintamalle, vaikkei hänellä ollut edes sotilaspukua, saati sitten sotilaskoulutusta. Yhdessä viimeisimmistä keskusteluistaan vaimonsa kanssa hän kiteytti vakaumuksensa: “Eihän minun silti tarvitse toisia tappaa, jos minut tapetaan.”

Tärkeä inspiraationlähde Pekuriselle oli venäläinen kirjailija Leo Tolstoi, yksi viime vuosisadan vaikutusvaltaisimmista pasifisteista. Hän syntyi kreiviksi, eli yltäkylläisen lapsuuden ja riehakkaan nuoruuden. Hän pelasi muun muassa uhkapelejä ja haki seikkailua osallistumisesta upseerina Krimin sotaan. Sodan jälkeen hän matkusteli Euroopassa ja paneutui kirjoittamiseen. Hän kirjoitti kymmeniä romaaneja, muun muassa maailmankirjallisuuden klassikoiksi jo hänen elinaikanaan nousseet Sota ja rauha ja Anna Karenina.

Maailmanmainseestaan huolimatta hän masentui, koki elämänsä tarkoituksenmukaisettomaksi ja löysi lopulta lohtua Raamatun Vuorisaarnasta. Hän otti sen pasifistis-anarkisen viestin kirjaimellisesti ja käytti lopun elämäänsä poliittis-uskonnollisten pamflettien kirjoittamiseen.

”Eteenpäinmeno ihmiskunnan onnea kohti tapahtuu marttyyrien eikä kiduttajien kautta. Niin kuin tuli ei sammuta tulta, niin ei pahuuskaan voi sammuttaa pahuutta. Ainoastaan hyvyys, kohdatessaan pahuuden ja saamatta siitä tartuntaa, voittaa pahuuden.”

Monet hänen romaaneistaan seuraavat hänen oman elämänsä uraa: rikas nuorimies, joka nauttii aikansa aistillisesta elämästään, kunnes masentuu, ja tämän “pohjakosketuksen” kautta löytää elämälle tarkoituksen lähimmäisten auttamisesta, yksinkertaisesta elämästä ja fyysisestä työstä.

Tolstoi kritisoi voimakkaasti paitsi armeijaa, myös kirkkoa ja valtiota. Hän ei uskonut vuosisadan vaihteessa järjestettyihin ensimmäisiin valtioiden välisiin rauhankokouksiin, vaan piti niitä jo lähtökohtaisesti toivottomina. Miten valtiot, joiden olemassaolo perustuu väkivallan oikeutukseen, voisi neuvotella rauhasta, hän kysyi. Hän vertasi armeijalla varustettua rauhanneuvotteluihin lähtevää valtiota mieheen, joka menee naapuriin keskustelemaan erimielisyyksistä ladattu revolveri kädessään.

Kirkko oli Tolstoin mielestä unohtanut kristinuskon ydinajatuksen eli lähimmäisenrakkauden, ja keskittyi merkityksettömiin ulkoisiin rituaaleihin, kuten mahtipontisten kirkkojen rakentamiseen ja järjenvastaisiin mystisiin menoihin. Tolstoin tulkinnan mukaan Jeesus ei taivasten valtakunnasta puhuessaan tarkoittanut kuolemanjälkeisestä elämää, vaan yhteiskuntaamme tässä ja nyt: jos rakastamme lähimmäisiämme kuin itseämme, luomme Jumalan valtakunnan keskellemme.

Tolstoin ja Pekurisen pasifismi oli kristinuskosta kumpuavaa ja absoluuttista. He eivät hyväksyneet mitään väkivaltaa missään olosuhteissa. Keskeistä oli vaatimus, ettei pahuutta tule vastustaa pahuudella. Vihamiehiä tulee rakastaa ja vainoojien puolesta rukoilla, kuten Jeesus vuorisaarnassa kehottaa.

TIMO VIRTALA
Suomen kristillisen rauhanliikkeen varapuheenjohtaja,
Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri

Kirjoitus on laadittu Suomen Ekumeenisen Neuvoston tilauksesta ja julkaistu ensimmäisenä Vastuuviikkojen (17 – 24.10.2010) sivuilla.

Alppilan seurakuntakoti 24.10.2009
Rauha ja ihmisoikeudet –seminaari
Timo Virtala, Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri

Vastaan otsikon kysymykseen kolmesta näkökulmasta. Ensin pohdin rauhanjärjestöjen roolia toivon ylläpitämisen kannalta, jonka jälkeen tuon esille mikä rauhanjärjestöjen kommunikaatiossaan on mennyt pieleen. Lopuksi esitän muutaman esimerkin rauhanjärjestöjen toiminnasta käytännössä.

Rauhan ja ihmisoikeuksien toteutumisen pahin este on apatia. Jos ihmiset eivät usko pystyvänsä ennaltaehkäisemään sotia, vähentämään köyhyyttä ja rajoittamaan ihmiskauppaa, taistelu on hävitty heti alkumetreillä.

Yhdestä näkökulmasta asiaa tarkastellen apatiaan vajonneet ihmiset ovat oikeassa: yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet ihmiskunnan suurissa kysymyksissä ovat olemattomat. Paradoksaalisesti asia on kuitenkin myös päin vastoin: yksittäisen ihmisen panos muutosten aikaansaamisessa on ratkaiseva.

Asia on helpompi ymmärtää, kun sitä vertaa demokraattisiin vaaleihin, joissa toteutuu sama paradoksi. Tarkastellessamme esimerkiksi Suomen viime presidentinvaalien toisten kierroksen vaalitulosta voimme todeta, että juuri sinun äänestyskäyttäytymiselläsi ei ollut mitään merkitystä vaalien lopputuloksen kannalta. Lopputulos olisi ollut sama, vaikka olisit äänestänyt eri tavalla. Toisaalta yhtä kiistämätön tosiasia on, että juuri yksittäisten ihmisten äänet, eikä mikään muu, ratkaisivat vaalit.

Yksi totuus, kaksi näkökulmaa. Jälkimmäisestä näkökulmasta katsottuna rauhanaktivismi ja ihmisoikeusaktivismi ovat arvokkainta mitä kuvitella saattaa. Juuri ne pitävät yllä toivoa ihmiskunnan paremman tulevaisuuden puolesta.

Orjuuden aikakaudella oli suuri määrä ihmisiä, jotka pitivät orjuusjärjestelmää valitettavana, epäinhimillisenä ja moraalisesti vääränä, mutta jotka eivät uskoneet sen poistamisen olevan realistista. Samanlaisia ihmisiä oli myös kolonialismin, julkisten teloitusten ja kuolemantuomioiden aikakaudella.

Mutta oli myös niitä, jotka uskoivat muutoksen olevan mahdollista. Vuosituhansien myötä tapahtunut ihmiskunnan moraalinen kehitys on toteutunut nimen omaan sellaisten ihmisten aktiivisuuden ansiosta, jotka uskovat yksittäisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksiin myös päätähuimaavan suurissa kysymyksissä.

Mahatma Gandhi ilmaisi asian näin: sillä mitä teet, ei ole mitään merkitystä. Silti on erinomaisen tärkeää, että teet sen.

Mutta toisaalta on syytä tunnustaa, että jotain on rauhanjärjestöjen kommunikaatiossa mennyt pahasti pieleen. Heidän puolellaan on ajattelijoita Jeesuksesta Einsteiniin, Gandhista John Lennoniin ja Buddhasta Charlie Chapliniin, mutta silti pasifismi on kummeksittu, toisinaan jopa pelätty marginaali-ilmiö.

Ongelma lienee osaksi rauhanjärjestöjen viestinnässä, osaksi avainkäsitteiden määrittelyssä. Suomen kielen perussanakirjan mukaan pasifismi tarkoittaa rauhanaatetta, ja rauhanaate puolestaan ”pyrkimystä sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen.”

Lähes kaikki internetistä löytyvät englanninkieliset tietosanakirjat, Encyclopedia Britannica mukaanlukien, määrittelevät sanan pasifismi yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään useita erilaisia sodanvastaisia aatesuuntauksia.

Yhtenä näistä suuntauksista nähdään absoluuttinen pasifismi, jolla tarkoitetaan kaikesta väkivallasta kieltäytymistä kaikissa olosuhteissa. Sen vastinpariksi ne määrittelevät suhteellinen pasifismi, jonka kannattajat ovat valikoivia sen suhteen, mitkä sodat ja mikä väkivalta on oikeutettua ja mikä ei.

Seitsemästä sanakirjasta kaksi määrittelee kaiken pasifismin absoluuttiseksi pasifismiksi. Pasifismi on niiden mukaan aina yksiselitteisesti kaikkien sotien ja kaiken väkivallan vastustamista.

Kummatkin yllä esitetyt ääripäiden määritelmät, “pasifismi on pyrkimystä sotien välttämiseen” ja “pasifismi on kaiken mahdollisen väkivallan vastustamista,” ovat omalla tavallaan ongelmallisia. Ensimmäinen siksi, että sen mukaan lähes kaikki ovat pasifisteja ja jälkimmäinen siksi, ettei sen mukaan juuri kukaan ole pasifisti.

Armeijoita on perustettu ja asevarustelua lisätty sotien välttämiseen vetoamalla. Mikäli määrittelemme pasifisteiksi kaikki jotka pyrkivät sotien välttämiseen, joudumme laskemaan mukaan myös ne, jotka tänä päivänä pitävät itseään pasifismin vastustajina.

Jos taas määrittelemme pasifismiksi vain absoluuttisen pasifismin, joudumme rajaamaan käsitteen ulkopuolelle myös suuren osan niistä, jotka tänä päivänä pitävät itseään pasifisteina. Kumpikaan vaihtoehto ei ole tarkoituksenmukainen.

Pasifismi -sanan alkuperä on latinan kielen sanoissa paci- (pax) eli rauha ja -ficus eli tekeminen. Tästä näkökulmasta rauhantekijä olisi parempi suomenkielinen vastine pasifistille, kuin yleisesti käytetty rauhanaatteen kannattaja. Se korostaisi konkreettista tekemistä, eikä niinkään sodan vastustamisen kannattamista.

Painottamalla tekemistä vastustamisen kannattamisen sijaan ratkaisemme samalla myös kysymyksen, keitä meidän tulisi kutsua pasifisteiksi ja ketä ei. Pasifisti olisi silloin henkilö, joka toimii aktiivisesti rauhanasian edistämiseksi.

Näin määriteltynä pasifismi ei ole radikaali aate, eikä myöskään millään muotoa idealistinen eli todellisuudelle vieras maailmankatsomus. Työ väkivallan vähentämiseksi ja sotien ennaltaehkäisemiseksi ei ole sen radikaalimpaa eikä idealistisempaa kuin lääketieteen työ tauteja vastaan.

Aivan kuten tautejakin, myös väkivaltaa – sekä yksilöiden että ryhmien välistä – tulee maailmassa olemaan aina, ja juuri siksi sen ennaltaehkäisyä pitääkin tehdä taukoamatta. Jokainen sukupolvi pitää opettaa väkivallattomuuteen uudestaan.

Käytännössä rauhanjärjestöt pyrkivät edistämään rauhaa ja ihmisoikeuksia järjestämällä seminaareja, kulkueita ja mielenosoituksia, julkaisemalla lehtiä ja kirjoja, lobbaamalla poliitikkoja, jakamalla lentolehtisiä, tapaamalla, tuomalla yhteen ja haastamalla ihmisiä ajattelemaan, keskustelemaan ja toimimaan.

Edustamistani järjestöistä Suomen kristillisen rauhanliikkeen tarkoituksena on ekumeenisessa hengessä herättää ja ylläpitää kristillisen uskon pohjalta nousevaa vastuuta ja toimintaa rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Rauhantyö tähtää ei pelkästään sotien ehkäisemiseen, vaan myös väkivaltaisuuden rajoittamiseen kaikilla elämänaloilla.

Loviisan rauhanfoorumi puolestaan toimii erilaisten ihmisten, ideoiden, kulttuurien ja uskontojen kohtauspaikkana. Tavoitteena on kanssakäymisen, keskustelun ja taiteen keinoin lieventää ihmiskunnan pelkoja, kehitellä ratkaisuja ristiriitoihin ja tuoda iloa ihmisten elämään. Tapahtumia järjestetään vuosittain Hiroshima-päivän (6.8.) yhteydessä.

Yksi keskeinen missio rauhanjärjestöillä on rauhantutkimuksen lisääminen. Maailmassa on saatu aikaan valtavia poliittisia muutoksia rauhanomaisin keinoin, ja olisi erittäin tärkeää, että näitä tapahtumia tutkittaisiin tarkemmin ja niistä otettaisiin opiksi. Oheisessa kalvossa on lueteltu hyviä esimerkkejä viimeisen sadan vuoden ajalta. Niistä ehkä tärkein oli Neuvoston hajoaminen suhteellisen väkivallattomasti.

Nämä esimerkit osoittavat, kuinka vahvaa poliittista tahtoa, mielikuvitusta, viisautta ja systemaattista tutkimusta hyväksi käyttäen väkivallalle on mahdollista keksiä vaihtoehtoja.

Yksi konsepti, jonka kehittämisessä suomalaiset rauhanjärjestöt ovat olleet läheisesti mukana, on EU:n siviilikriisinhallinta. Vuodesta 2003 lähtien EU on aloittanut viisitoista siviilikriisinhallintaoperaatiota yhdessätoista eri maassa, kolmella eri mantereella. Kymmenen operaatiota on parhaillaan käynnissä, ja lähtövalmiudessa EU:n alueella on noin 13 000 siviilikriisinhallinnan ammattilaista.

EU on lähettänyt maailman pahimpiin kriisipesäkkeisiin poliiseja, virkamiehiä, lakimiehiä, rajavartioita, diplomaatteja, demokratia-asiantuntijoita, media-alan ihmisiä ja kansalaisjärjestöjen edustajia hallitsemaan, hillitsemään ja ennaltaehkäisemään konflikteja.

Tulevien kriisien puhjetessa poliitikkojen ei tarvitse tehdä päätöstä kahden vaihtoehdon välillä – lähettääkö alueelle sotilaita vai ei – vaan heillä on kolmaskin vaihtoehto valittavanaan. He voivat lähettää alueelle koulutettu ja hyvin varustettu siviileistä koostuva kriisinhallintajoukko, jonka tehtävänä on väkivaltaa käyttämättä vaikuttaa konfliktin taustalla oleviin syihin.

Kiitos tästä mahdollisuudesta tulla puhumaan teille rauhanjärjestöjen työstä. Yhteen lauseeseen kiteytettynä viestini on seuraava: ratkaisevaa paremman maailman luomisessa ei ole niinkään se, löydämmekö me ”oikeat” keinot ongelmien poistamiseksi, vaan se, että me kukin tahoillamme – sekä yksilöinä että erilaisten tahojen edustajina – yrittäisimme aina kaikissa olosuhteissa parhaamme.

Luennoitsija on myös koulutusvastaava Lapinjärven koulutuskeskuksessa ja matkaopaskirjailija. Oheisessa luennossa on paljon samoja elementtejä kuin laajemmassa kokonaisuudessa nimeltä Eheyttävä konfliktinratkaisu, joka on luettavissa osoitteesta http://www.timovirtala.net/poytalaatikko/konfliktinratkaisu.

Sunnuntaina 16. maaliskuuta järjestettiin Tukholmassa Ruotsin islamilaisen rauhanliikkeen Svenska muslimer för fred och rättvisa perustamiskokous.

Järjestön tavoitteena on rauha, joka perustuu ihmisoikeuksien kunnioitukselle, reilulle kaupalle, reilulle taloudelle, sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, vapaudelle sekä henkilökohtaiselle ja globaalille vastuulle.

- Olen erittäin iloinen että saimme vihdoin Ruotsiin islamilaisen rauhanliikkeen, kommentoi Yasin Ahmed, yksi järjestön alullepanijoista. Tämä on ollut tavoitteemme siitä lähtien kun alotimme projektin, jonka tarkoituksena oli edistää islamilaista rauhankulttuuria. Projektilla oli kolme päämäärää: kouluttaa islamilaisia rauhantoimijoita, julkaista kirja islamilaisesta rauhankulttuurista ja aloittaa Ruotsiin islamilainen rauhanliike. Nyt olemme saavuttaneet kaikki nämä tavoitteet.

Järjestö sai heti suunnittelu- ja perustamisvaiheessa yhteistyökumppanikseen Ruotsin kristillisen rauhanliikkeen. Suunnitelmissa on myös vakinaistaa jo olemassa olevaa verkostoa ja perustaa yhteispohjoismainen islamilainen rauhanjärjestö.

Lähde: www.krf.se

Vuorisaarna tanskalaisen Carl Bloch’in kuvaamana vuodelta 1890. “Mutta teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa hänelle toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin.“ (Luuk 6: 27-29)

Luennoidessani väkivallattomasta vastarinnasta siviilipalvelusmiehille eräs kuulijani kertoi, että hänelle – kristitylle aseistakieltäytyjälle – oltiin sanottu, ettei aito kristitty voi olla pasifisti, koska Jeesus ei puhunut aseistakieltäytymisen puolesta.

Väite on absurdi. Ei kai nyt profeetan, jonka koko julkinen elämäntyö oli pyyteettömän rakkauden, anteeksiannon ja vihollisen rakastamisen julistamista, tarvitse enää lisätä, ettei ihmisten tulisi harjoitella tappamista julkisissa instituutioissa.

Kuulijani ystäville suosittelen lämpimästi teologi Jouko Lehtosen kirjaa Kirkon kiväärit vuodelta 1969. Koska kyseistä kirjaa lienee vaikea saada käsiin – harvalle käynee kuin minulle, että se osuu silmiin kesämökin kirjahyllyssä – laitan tähän hiukan lainauksia.

Onko kristillisen etiikan mukaan oikein, että kaksi perhettä saa kostaa toisilleen ja taistella toisiaan vastaan, kunhan vain samaan perheeseen kuuluvat eivät taistele keskenään? Onko oikein, että kaksi sukua saa taistella keskenään, kunhan vain ei vastusteta omia sukulaisia? Jos emme voi hyväksyä kahden perheen tai kahden suvun välistä taistelua, kuinka voimme hyväksyä kahden kansan välisen taistelun?

Lehtonen muistuttaa, että Jeesus meni viidettä käskyä paljon pidemmälle ja syvensi sen merkityksen. Ei vain yksittäinen väkivallanteko, vaan jo vihaaminen on tuomittavaa. “Te olette kuulleet sanotuksi: ’Älä tapa’ ja ’Joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion’. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion.“

Tämä opetus on hyväksytty kristittyjen taholta, mutta on tehty kuitenkin yksi virhe: veljenä on pidetty vain lähimpiä ihmisiä, samanuskoisia ystäviä. Ja kuitenkin on aivan varmaa, ettei Jeesus missään kohden erotellut ihmisiä. Jokainen ihminen on Jumalan luoma olento, jokainen on kristityn veli. Eivät mitkään raja-aidat, ei uskonto eikä rotu, ei väri eikä maantieteellinen raja, aseta ihmisiä arvojärjestykseen.

Lehtosen mielestä kristityn ei tulisi suorittaa varusmiespalvelusta, eikä hän hyväksy puolustussotia sen enempää kuin hyökkäyssotiakaan. Hän huomauttaa, että “älkää tehkö pahalle vastarintaa“ -lause vie pohjan pois kaikelta väkivallan puolustelulta. “Jos ’pahat’ hyökkäävät, heitä ei pidä vastustaa pahalla. Tehokkain ase on rakkauden ase, väkivallaton ase.“ Kristityn tulisi antaa oma henkensä mieluumin kuin riistää se toiselta.

Lehtonen käy kärkkäästi Lutherin ajatuksen kimppuun, että esivalta olisi Jumalan sijainen maan päällä. Valtio ei ole Jumalallinen järjestelmä sen enempää kuin kunnanhallitus tai YK:kaan, huomauttaa kirjalija. Jos valtio on Jumalan vasen käsi (kun kirkko kerran on oikea), kuten Luther väittää, joudutaan sotatilanteessa absurdiin tilanteeseen, kun kaksi Jumalan vasenta kättä taistelee keskenään. Ja edelleen: olisiko saksalaisten toisessa maailmansodassa pitänyt totella Hitleriä? Entä kenellä Jumalallinen esivalta on vallankaappauksien yhteydessä? kysyy Lehtonen.

Myös tässä kirjassa korostetaan tekojen merkitystä. Jos kaveri putoaa kaivoon, on sen juurella turha seistä vakuuttelemassa, kuinka paljon häntä rakastaa. On tekopyhyyttä rukoilla illasta ja hengellisestä kokouksesta toiseen maailman nälkäänäkevien puolesta, jos ei sormellakaan tee mitään vääryyksien poistamiseksi.

Pasifismi on työtä. Se on työtä, jolla pyritään ehkäisemään kansojen välisiä väkivaltaisia konflikteja, määrittelee Lehtonen. Pasifismin vastustajilla on tapana kysyä, mitä pasifisti tekee, jos ryssä hyökkää. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on, mitä kukin meistä tekee, ettei naapuri hyökkäisi. Eikö nimenomaan rauhantyö olisi järkevä velvollisuus meille kaikille? Yhteiskunta on kuitenkin asettaut toisenlaisia velvollisuuksia.

Millaisia henkisiä tuhoja armeija saa aikaan? Nuoreen mieheen ei voi olla jättämättä jälkiä sellainen koulutus, joka korostaa koko ajan kovuutta, karskiutta, miehekkyyttä, tottelevaisuutta ja väkivaltaa. Ja kaikkein pahinta on se, että tällainen ohjelmointi hyväksytään yhteiskunnassa kulttuuriin kuuluvana osana. Väkivaltainen kasvatus on armeijassa laillistettu, yleisesti hyväksytty. Sen vuoksi sitä on hyvin vaikea tiedostaa väkivallaksi. Ja kun sotilaskasvatuksen väkivaltaista luonnetta ei tiedosteta, ei myöskään tiedosteta sitä, että kaikki mitä voiaisiin kuvata sanoilla herkkyyys, pehmeys, sääli ja hyvänsuopaisuus tukahdutetaan armeijan hengen paineella. Tällaisen manipulaation läpi joutuu käymään lähes koko miespuolinen väestömme. Kun tämä kaikki tapahtuu vielä psykologisesti pirullisen oikeaan osuvassa vaiheessa nuorten ihmisten juuri luodessa itselleen elämälleen arvoja ja itsenäistyessä aikuiseksi, seuraukset eivät voi olla merkityksettömiä.

Mitä asevarusteluun käytettyihin varoihin tulee, niin kehitysavusta Lehtonen on löytänyt hurjan vertailukohdan: “Nykyään käytetään asevarusteluun päivässä yhtä paljon rahaa kuin käytetään kehitysapuun vuodessa!“ Lehtonen huudahtaa. Mikähän mahtaa olla suhdeluku 2000-luvulla, kun kehitysapu on muuttunut kehitysyhteistyöksi ja kun sotilasmenot ovat nousseet korkeammalle tasolle kuin koskaan aikaisemmin. Kymmenen viime vuoden aikana asemenot ovat kasvaneet 37 prosenttia (lähde: HS).

Kirjan lopussa Lehtonen päästää sisäisen runoilijapappinsa irti ja hehkuttaa niin, että tuskin kenenkään kristityn aseistakieltäytyjän tarvitsee enää tämän luettuaan tuntea sydämessään epäilyksen häivääkään.

Sinne missä käytetään väkivaltaa evankeliumi tuo anteeksiantoa ja armahtavaisuutta. Sinne missä käydään sotia evankeliumi tuo rauhaa ja rakkautta. Mutta kuka on viemässä tätä evankeliumia eteenpäin? Kuka on viemässä oikeudenmukaisuutta, sopua, anteeksiantoa ja rauhaa sinne missä niitä tarvitaan?

Kirjoittaja: Jouko Lehtonen
Titteli: Kirkon kiväärit – Onko viides käsky vesitetty?
Julkaisuvuosi: 1969
Julkaisija: WSOY