Suomen Kristillinen Rauhanliike

(Kirjoitus on lyhennelmä Benedicta Cipollan jutusta “On Campaingn Trail, Democrats Put Their Faith in Book of James” The Washington Post -lehdessä 12.7.2008.)

Barak Obama sanoo voivansa rukoilla vaikka koko päivän, mutta täyttääkseen Jumalan tahdon hänen täytyy tehdä konkreettista työtä. Kuvassa hän poseeraa Tiibetin hengellisen johtajan Dalai laman kanssa. Kuvalähde: www.barackobama.com.

Kun Yhdysvaltojen demokraattisen puolueen todennäköinen presidenttiehdokas Barak Obama puhuu uskostaan, hän kaivaa toisinaan esiin Uuden testamentin Jaakobin kirjeen muistutuksen “usko ilman tekoja on kuollutta.” (Jaakob 2:20)

Samaan kirjeeseen viittasi vielä useammin myös hänen vastaehdokas Hillary Clinton, jolla oli tapana lisätä siihen “henkilökohtaisen teologiansa”, jonka mukaan teot ilman uskoa ovat liian kovia.

Edellisissä vaaleissa Jaakobin kirjeestä haki tukea senaattori John F. Kerry: “Raamatusta löytyy hieno kohta, jossa sanotaan: ‘Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?’” (Jaakob 2:14)

Vuoden 2000 vaaleissa Jaakobin kirjaan viittasi puolestaan Al Gore, pyrkiessään osoittamaan George W. Bushin puheet afroamerikkalaisten auttamisesta pinnalliseksi: “Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.” (Jaakob 2:18)

Toistuvat viittaukset Jaakobin kirjeeseen tuovat näkyvyyttä tälle usein ylenkatsotulle ja toisinaan kritisoidulle Raamatun kirjalle.

‘Usko ilman tekoja on kuollutta’ kääntyy politiikassa iskulauseeksi ‘retoriikka ilman toimintaa on kuollutta,’ sanoo “The God Strategy: How Religion Became a Political Weapon in America” -kirjan kustantaja Kevin Coe.

Jaakobin kirje painottaa tekojen merkitystä ehkä enemmän kuin mikään muu Uuden testamentin kirja. Toisin kuin muut Uuden testamentin kirjeet, Jaakob väheksyy dogmaattisuutta ja suosii käytännöllisiä eettisiä toimintaohjeita, joiden keskiössä on lähimmäisenrakkaus ja erityisesti köyhien auttaminen.

Viime vuosien aikana demokraatit ovat onnistuneet saamaan uskonnollisen vasemiston puolelleen. Vetoomuksillaan marginaalissa olevien auttamiseksi Jaakobin kirje sopii hyvin Demokraattiselle puolueelle. Coen mukaan vasemmistolla on paremmat edellytykset viitata Jaakobin kirjeeseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö myös Republikaanit viittaisi siihen. Kun republikaanisenaattori Sam Brownback’ilta kysyttiin, mikä saa hänet taistelemaan Afrikan malariaa, köyhyyttä ja nälänhätää vastaan, hän vastasi, “orvot ja lesket”, mikä oli selvä viittaus Jaakobin kirjeeseen 1:27: “Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.”

(Suomennos: Timo Virtala)

Sunnuntaina 16. maaliskuuta järjestettiin Tukholmassa Ruotsin islamilaisen rauhanliikkeen Svenska muslimer för fred och rättvisa perustamiskokous.

Järjestön tavoitteena on rauha, joka perustuu ihmisoikeuksien kunnioitukselle, reilulle kaupalle, reilulle taloudelle, sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, vapaudelle sekä henkilökohtaiselle ja globaalille vastuulle.

- Olen erittäin iloinen että saimme vihdoin Ruotsiin islamilaisen rauhanliikkeen, kommentoi Yasin Ahmed, yksi järjestön alullepanijoista. Tämä on ollut tavoitteemme siitä lähtien kun alotimme projektin, jonka tarkoituksena oli edistää islamilaista rauhankulttuuria. Projektilla oli kolme päämäärää: kouluttaa islamilaisia rauhantoimijoita, julkaista kirja islamilaisesta rauhankulttuurista ja aloittaa Ruotsiin islamilainen rauhanliike. Nyt olemme saavuttaneet kaikki nämä tavoitteet.

Järjestö sai heti suunnittelu- ja perustamisvaiheessa yhteistyökumppanikseen Ruotsin kristillisen rauhanliikkeen. Suunnitelmissa on myös vakinaistaa jo olemassa olevaa verkostoa ja perustaa yhteispohjoismainen islamilainen rauhanjärjestö.

Lähde: www.krf.se

(Julkaistu Sana -lehdessä 3.8.2006)

Vuosina 1966 – 1992 kirkko suhtautui siviilipalvelukseen varauksellisesti ja toisinaan jopa voimakkaan asenteellisesti, väittää pro gradu työssään evankelis-luterilaisen kirkon kannanmuodostusta aseistakieltäytymiseen tutkinut Juhani Argillander. Kirkko ei esiintynyt aseistakieltäytymisjärjestelmän aktiivisena kehittäjänä, vaan seurasi poliittisten päättäjien muotoilemaa linjaa.

Tutkimustulos ei yllättänyt Argillanderia. Kirkko on aina ollut isänmaallinen, ja kylmän sodan aikana korkea maanpuolustushenki oli isänmaallisuuden keskeisin ilmentymä. Linjamuutoksen nopeus ja syy sen sijaan yllättivät.

- Siviilipalvelusmiehet marssivat kirkkoon naisten perässä, kiteyttää Argillander. – Vuosien 1983 ja 1984 kirkolliskokouksissa tehtiin kielteinen päätös niin naispappeudelle kuin siviilipalvelusmiehillekin. Seuraavat vaalit, vuonna 1986, käytiin leimallisesti naispappeuden merkeissä. Siinä sivussa muuttui asenne siviilipalvelukseenkin.

Sitä ennen aseistakieltäytyjistä oli käyty kovaa vääntöä. Kuusikymmentäluvulla maailmalle katsovien nuorten ja kansallisia arvoja korostavan kirkon välinen yhteiselo ei sujunut kivuttomasti. Voimakkaimmin kirkkoa arvostelleiden teologien viransaanti hankaloitui ja Suomen Kristilliseltä Ylioppilasliitolta evättiin kirkon taloudellinen tuki.

Seitsemänkymmentäluvulla käytiin keskustelua siitä, kenellä oikein on oikeus muotoilla kirkon kanta. Kirkon yhteiskunnallinen toimikunta kirjoitti niin pasifistisen kannanoton, että arkkipiispa Simojoki joutui vakuuttelemaan puolustusvoimien komentajalle kirkon maanpuolustustahtoa.

Ensimmäistä kertaa siviilipalvelusmiestä tarjottiin kirkkoon vuonna 1975, kun Kirkon lähetystyönkeskus olisi halunnut pastori Tapani Ruokasen – joka toimii nykyisin Suomen Kuvalehden päätoimittajana – palvelukseensa. Tuomiokapituli ei myöntänyt tähän lupaa, vaan katsoi Ruokasen saavan hänelle kuulumatonta etua, jos hän olisi suorittanut asevelvollisuutensa koulutustaan vastaavissa tehtävissä. Perusteluissa ei otettu huomioon, että esimerkiksi monet lääkäritkin suorittivat jo siihen aikaan palveluksensa sairaaloissa.

Seuraavana vuonna asiaa ehdotettiin piispankokoukselle, mutta päätös oli edelleen kielteinen. Syyksi mainittiin, ettei asevelvollisille löydy seurakunnista sopivia tehtäviä. Samoin todettiin, että siviilipalvelijoiden ylläpito, majoitus ja muonitus olisi hankala järjestää.

1980 -luvulla siviilipalvelusasiat siirtyivät puolustusvoimilta työvoimaministeriölle, joka ehdotti siviilipalvelusjärjestelmän laajentamista luterilaisen kirkon piiriin. Tällä kertaa asiaa käsitteli kirkkohallitus, joka vetosi kielteisessä päätöksessään kirkkolain säädöksiin, joita ei kuitenkaan yksilöity.

Kirkolliskokouksessa asiaa käsiteltiin ensimmäisen kerran vuonna 1983. Ehdotus raukesi selvällä äänten enemmistöllä. Kirkolliskokouksen mukaan asepalvelus oli “normaali kansalaisvelvollisuus“ ja siviilipalveluksen järjestäminen kuului maallista regimenttiä hoitavan valtion tehtäviin.

- Kirkkohallituksen päätöksen sanamuotoilu oli kuvaava. Siviilipalvelusta ei ikään kuin pidetty asevelvollisuuden suorittamisensa lainkaan, vaikka lakien mukaan se sitä oli.

- Läpi kylmän sodan kirkon virallinen kanta siviilipalvelukseen oli kielteinen. Suomalainen kristillinen mies käy armeijan, toisenlainen vaihtoehto oli epäilyttävä. Oulun piispa muun muassa argumentoi, että luterilaisen miehen velvollisuus on osallistua aseelliseen puolustamiseen nimenomaan lähimmäisen rakkauden tähden.

Miksi pasifisteihin suhtauduttiin niin nuivasti, vaikka Jeesuksen vuorisaarnassa kehotetaan rakastamaan vihollisia ja julistetaan rauhantekijät autuaiksi? Kysymys saa tuoreen maisterin miettimään kirkon ja valtion historiallista suhdetta.

- Alkukristityt olivat absoluuttipasifisteja ollessaan altavastaajina Jeesuksen kuoleman jälkeisinä vuosisatoina. Konstantinus Suuren käännyttyä 300-luvulla kristinuskoon syntyi alttarin ja valtaistuimen liitto. Yksinvaltias näki kristinuskossa mahdollisuuden valtiota vahvistamaan uskonnollisuuteen. Valtion suojissa kirkko kukoisti. Kukapa ruokkivaa kättä purisi.

Toisaalta Argillanderin tutkimus osoittaa, että Suomen kirkon piiristä on aina löytynyt myös pasifistien ja pasifismin puolestapuhujia. Kirkko ajoi muun muassa äänekkäästi ja johdonmukaisesti Jehovan todistajien epäinhimillisien vankilaolojen parantamista 1960-luvulla.

Entä minkälainen on kirkon ja siviilipalveluksen suhde nykyään?

- Kirkko suhtautuu siviilipalvelukseen pääsääntöisesti hyvin myönteisesti. Vapaus ottaa tai olla ottamatta siviilipalvelusmiehiä on jätetty yksittäisille seurakunnille. 1980 -luvun käänteen jälkeen asiaa ei ole tarvinnut kirkon virallisissa elimissä käsitellä.